Osa 2. Muutos

Tadah, osa 2. Kuvia on 44 + otsikkokuva. Loppua oli hieman hankalaa kirjoittaa, sillä halusin osan julkaista tämän päivän aikana, joten olin hieman väsynyt tätä kirjoittaessani. Joten älkääs ihmetelkö, jos satun korjailemaan lauseita ja muuta jälkikäteen.


Avasin oven kädet vapisten. Oven takana seisoi mies, joka oli kuin suoraan jostakin huonosta gangsterielokuvasta revitty.
”Niin, voinko jotenkin auttaa?” kysyin, ja toivoin ettei ääneni paljastaisi hermostumistani. Mitä Laura oli tehnyt? Kuka tuo mies oli?
”Olen etsivä Paver. Etsin erästä nuorta naista, joka on kuulemma nähty teidän luonanne. Onko totta, että majoitatte tätä naista? Hän on nuori, alle 20 vuotias ja vaalea”, hän sanoo ja vilkuilee ohitseni sisälle.
”Kyllä, hän oli luonani viime yön. Mutta hän häipyi tänä aamuna, kertoi lähtevänsä kaupungista”, sanoin.
”Voinko tulla sisään?” mies kysyi.


Vastaukseksi astuin itse ulos ja laitoin oven perässäni kiinni. Minähän en päästäisi tätä miestä sisään. En luottanut häneen, vaikka hän kuinka kertoi olevansa etsivä.
”Ehkä on parempi, että juttelemme ulkona. Minun kissani ei pidä vieraista”, sanoin. Miksi minusta tuntui niin luontevalta valehdella?
”Kuitenkin… Oletko varma, että hän lähti? Sain vihjeen, jonka mukaan hän olisi palannut luoksenne”, mies sanoi ja yhtäkkiä hän näytti kovin uhkaavalta.


Eikö hän uskonut minua? Mitä tekisin jos hän ryntäisi sisälle ja löytäisi Lauran piilottelemasta talossani? Yritin näyttää siltä, etten panikoisi.


“Hän lähti. En ottaisi häntä tänne takaisin, sillä hän vei perintökoruni”, sanoin vakavana.
”Otan osaa. Mutta jos me saamme hänet kiinni, niin voisimme palauttaa korut sinulle. Tiedätkö siis, minne hän meni?” mies kysyi hymyillen.
”Anteeksi, mutta mitä hän on oikein tehnyt? Miksi häntä jahdataan?” minä kysyin.
”Hän on varastanut ihmisiltä, jotka eivät voi sietää sellaista”, mies vastasi vältellen.


“Minäkään en voi sietää varastelua”, sanoin päättäväisesti.
”Se nainen kyllä kävi minun taloni edustalla aiemmin päivällä. Mutta hän lähti pois heti, kun näki minut”, sanoin ja viitoin suuntaan, jonne hän olisi voinut mennä.
Mies ei näyttänyt uskovan minua.


“Kai sinä tiedät, että rikollisten auttaminen on laitonta?” hän sanoi ja kumartui lähemmäs minua.
”Tuota… Onko sinulla esittää jotain papereita? Siis tarkoitan, että virkamerkkiä tai sellaista”, minä henkäisin kauhuissani.
”Jäi kotiin”, hän sanoi.
”En voi valitettavasti auttaa teitä tämän enempää. Minun pitää nyt ruokkia kissani. Ole hyvä ja poistui tontiltani”, sanoin ääni vapisten. Viimeistään tässä vaiheessa minulle oli selvää, että tuo mies ei ollut mikään poliisi tai etsivä.


Heti kun mies käveli ulos portista, minä syöksyin sisälle ja lukitsin oven perässäni.
Jäin vielä ikkunaan katsomaan, kun mies meni autoonsa, jonka hän oli röyhkeästi parkkeerannut puoliksi nurmikolle taloni eteen.
Meidän katseemme kohtasivat hetkeksi ja me molemmat tiesimme varsin hyvin valehdelleemme toisillemme.


Kun auto viimein lähti, ryntäsin yläkertaan. Makuuhuoneessani näin Lauran kyhjöttävän nurkassa sänkyni takana.
Hänen katseessaan oli pelkoa ja häpeää, kun hän katsoi minua varautuneesti.


“Joko minun on turvallista liikkua? Eihän hän voi nähdä minua ikkunasta?” hän sanoi ja kuulosti siltä, kuin hän olisi pidätellyt itkua.
”Kyllä, liiku vain. Hän lähti jo”, vastasin. En tiennyt, miten minun kuuluisi suhtautua Lauraan. En tiennyt, miksi hän pakeni ja ketä.


Me asetuimme sängylleni niin mukavasti kuin voimme, ja normaalipäivänä olisin ärähtänyt siitä, että Laura oli sängylläni kengät jalassa. Mutta nyt minua ei huvittanut. Menin sängylle itsekin kengät jalassa.
”Selitä”, vaadin.
”Minun isäni… Ei ollut kovinkaan hyvä mies. Hän johti erästä rikollisjärjestöä”, hän sanoi ja piti pitkän tauon.
”Hän kuitenkin kuoli vuosi sitten. En kertonut sitä aiemmin, anteeksi. Mutta kuitenkin, koska hän oli johtaja, oli hänellä hallussaan koko järjestön varat. Sitten kun hän kuoli, kaikki nuo varat siirtyivät hänen lapsilleen. Minä ja veljeni emme kuitenkaan halua olla mukana rikollisessa toiminnassa. Emme halua luovuttaa omaisuutta niille saastaisille rikollisille. Joten sen tähden meitä jahdataan”, hän sanoi kuiskaten.
”Miksi te ette sitten kerro poliisille? Tai jollekin?” minä kysyin järkyttyneenä. En todellakaan tiennyt juuri mitään Laurasta. Tosin olin tavannut hänet vasta eilen, joten ei minun kai kuuluisikaan tietää.
”Me emme voi. Vaikka emme haluakaan toimia rikollisesti, on joskus tullut tilanteita. Tilanteita, joissa on ollut pakko tehdä jotakin lainvastaista”, hän sanoi vältellen.
”Mitä sinä olet tehnyt?” kysyin ja pelkäsin vastausta.
”Minä tapoin isäni”, hän kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti, ääni väristen.


Pomppasin ylös sängyltä ja katsoin Lauraa säikähtäneenä.
”Sinä olet tappanut ihmisen? Mutta miksi?” kysyin. Olin totaalisen järkyttynyt.
”Hän tappoi minun äitini”, Laura sanoi lyhyesti, kylmällä äänellä.


“Constance, minä tiedän, ettet olettanut ihan tätä kun päästit minut kotiisi”, Laura sanoi rauhallisesti.
”Ja olen erittäin pahoillani kaikesta. Jos minä voisin muuttaa jotakin, niin sen, että sotkin sinut tähän. Sillä tulemalla sinun luoksesi, olen saattanut sinutkin vaaraan”, hän sanoi.


“Tarkoitatko siis, että joku voi tulla tänne? Olenko minä vaarassa?” kysyin typerästi. Olin täysin paniikissa. En todellakaan ollut odottanut tätä.


“Constance, jos sallit, niin minä voin saada meidät molemmat turvaan. Mutta me emme voi jäädä tänne. Lähde minun mukaani, ole niin kiltti. Minä en tunne sinua kovin hyvin vielä, mutta en tahdo että sinulle tapahtuu mitään pahaa”, Laura sanoi ja kiersi sängyn ympäri luokseni.


“Ja jos et vihaa minua liikaa, niin tahtoisin olla ystäväsi. Jos totta puhutaan, niin minullakaan ei juuri ole ystäviä. En voi saattaa ketään vaaraan. Enkä haluaisi vaarantaa sinuakaan”, hän sanoi ja tarttui varoen käsiini.


“Tahdon yhä olla ystäväsi”, sanoin ja halasin Lauraa. Helpottuneena hän vastasi halaukseeni.
”Minun pitää soittaa meille kyyti turvaan. Minun pitää soittaa veljelleni Henrylle”, Laura kuiskasi korvaani.

-------------------------------------------------------------

Seisoimme jännittyneinä olohuoneessani. Laura oli yrittänyt soittaa useampaan numeroon, mutta yhdestäkään ei ollut vielä vastattu. Hän selitti, että Henryllä oli monta puhelinnumeroa, jotta hänet olisi vaikeampaa jäljittää.
Sitten puhelimeen vastattiin.
”Henry. Älä läimäytä puhelinta korvaani, sillä olen pulassa. Todella pahassa pulassa. Enkä ole yksin. Minä idiootti olen mennyt sotkemaan erään toisenkin tähän. Me tarvitsemme kyydin pois täältä. Ja mielellään majapaikankin”, Laura puhui nopeasti puhelimeen.


”En minä välitä, paljonko kello on! Ai, se on jo kolme… Aivan. Kiitos Henry”, hän sanoi. En kuullut Henryn puhetta, mutta saatoin melkein arvatakin mitä hän sanoi.
Laura kertoi vielä osoitteenikin ja käski Henryn tulla niin nopeasti kuin pystyi.


Me istuimme Lauran kanssa istumaan sohvalle. Me molemmat olimme niin jännittyneitä, ettemme voineet ajatellakaan nukkumista. Me vain juttelimme niitä näitä. En uskaltanut ottaa puheeksi tätä rikollisjärjestöjuttua, eikä hänkään puhunut siitä.
Ja ennen kuin huomasimmekaan, aamu sarasti. Henry oli sanonut, että hänellä menisi pari tuntia ajaa kotiini. Hän oli luvannut olla viiden maissa paikalla, ja kello näytti jo vartin yli.
Hätkähdimme molemmat, kun kuulimme takapihan pihatielle kurvaavan auton. Auton torvea soitettiin muutaman kerran ärtyneen oloisesti, joten me molemmat ryntäsimme ulos.
Nyt kun mietin, niin en muista, laitoinko edes ovia lukkoon.


Pihatiellä seisoi upea, musta auto. Vaikka en juuri autoista välitä, niin tämä auto oli kyllä minun makuuni. Henry viittoi meitä tulemaan autoon.


Hän vilkuili ympärilleen hermostuneena. Aivan kuin hän olisi odottanut jonkun hyppäävän talon takana virtaavasta joesta meidän kimppuumme.


Heti kun saimme itsemme sisään autoon, Henry kaahasi pois pihasta.
”Minua seurattiin ja minun oli pakko kierrellä hieman, jotta saisin ne eksytettyä”, hän sanoi vakavana.
”Kukas sinä olet?” hän kysyi minulta.
”Constance Shelley”, vastasin. En tiennyt, mitä hän odotti minun sanovan.
”No Constance. Ilmeisesti siskoni on sotkenut sinut mukaan tähän. Toivottavasti ehdit hyvästellä kotisi, sillä en usko että voit palata sinne ihan heti”, Henry sanoi katsoen minuun auton taustapeilin kautta.
Minä vilkaisin nopeasti loittonevaa kotiani. Siellä ei ollut minulle mitään muuta rakasta kuin kirjat, ja niitä nyt löytyi aina, mistä vain.
”En usko, että minulle tulee ikävä”, vastasin.


Sitten me ajoimme ulos vasta heräilevästä kaupungista. Kun vilkaisin Henryn olan yli auton nopeusmittaria, kauhistuin. Mieshän ajoi reilusti yli nopeusrajoituksien.
En kuitenkaan sanonut mitään, sillä Laura ja Henry olivat molemmat jännittyneitä.
Mutta kuitenkin, minä olin viimein saanut jättää entisen elämäni taakse. Heti kun Riverviewiä ei enää näkynyt, tunsin olevani vapaampi kuin koskaan ennen.
Naurahdin itsekseni, kun tajusin valvoneeni koko yön ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin todella väsynyt, joten nukahdin heti kun suljin silmäni.

-------------------------------------------------------------

Jätettyään autonsa kerrostalon nurkan takana olevalle pienelle parkkipaikalle Henry ohjasi meidät sisään. Talot ympärillä tuntuivat valtavilta ja vaikka kaupunki ei Henryn mukaan mikään suunnattoman suuri ollutkaan, niin minusta se tuntui jättimäiseltä.


Sisällä kerrostalon hämärässä aulassa Henry näppäili hissin käyttöön tarvittavan turvakoodin. Hän vilkuili meitä varoen, kuin odottaen meidän alkavan nauraa tai itkeä tai käyttäytymään muuten oudosti. Ilmeisesti hän odotti, että jommankumman rauhallisuus pettäisi, ja tajuaisimme olleemme oikeasti vaarassa, kun se mies oli tullut kotiini kyselemään Laurasta.
Mutta minä olin yllättävän rauhallinen.


Pakkauduimme kaikki hissiin heti, kun sen ovet aukesivat.
”Painatko sitä toisiksi ylintä nappia?” Henry kysyi minulta ja kuuliaisesti painoin sitä. Ovet sulkeutuivat ja hissi lähti viemään meitä kohti korkeuksia.

Ylhäällä Henry avasi kotinsa oven kuin odottaen sen räjähtävän käsiinsä hetkellä millä hyvänsä. Ja heti kun hän raotti ovea, kuulimme kovaan ääneen soivaa musiikkia.


“Kulta, olen kotona!” hän huusi musiikin yli, mutta edes minä en tahtonut saada selvää siitä, mitä hän sanoi. Musiikki oli niin kovalla.


Seisoimme hetken katselemassa asuntoa, kun kiinnitin huomioni keittiössä kokkaavaan naiseen.


Naisella oli upeat punaiset hiukset, ja hän lauloi kovaan ääneen musiikin mukana. Hän lauloi erittäin epävireisesti, mutta se ei näyttänyt naisen menoa haittaavan. Hän nautti olostaan joka solullaan.


Hän ei edes huomannut meitä, vaan kippasi tekemänsä salaatin suurelle lautaselle, jonka hän laittoi keittiötasolle.
Sitten Laura hyökkäsi halaamaan häntä takaapäin.
”Sofia!” hän huusi ja nauroi. Punatukkainen nainen kiljahti yllättyneenä ja nauroi sitten.


“Laura! Aiheutit minulle melkein sydänkohtauksen!” nainen huusi musiikin yli. Huomaavaisesti Henry hiljensi musiikkia ja kutsui pöydän ääreen istumaan.
”Sinulla on taatusti nälkä”, hän sanoi.


Hän toi minulle lautasellisen salaattia ja vilkaisi nauravia ja kovaan ääneen puhuvia naisia epäilevästi.
”Tuota ei toivottavasti kestä kauaa. Minun hermoni menevät”, hän sanoi.


“Ai niin muuten, tuota, kiitos kun huolehdit pikkusiskostani. Vaikka me emme aina tulekaan toimeen kovin hyvin, hän on kuitenkin minun perhettäni ja niin edelleen”, hän sanoi vaivaantuneena.
”Eipä tuo mitään”, vastasin hymyillen.


Henry otti itselleenkin lautasen ja istui viereeni syömään. Me emme puhuneet mitään, vaan tarkkailimme Lauraa ja Sofiaa, jotka puhuivat iloisesti edessämme.
Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi. Minua hämmensi olla vieraiden ihmisten keskellä, varsinkin kun nämä ihmiset tunsivat toisensa todella hyvin.

-------------------------------------------------------------

Syömisen jälkeen Sofia hienotunteisesti ehdotti minulle pientä muodonmuutosta. Tiedän sen olleen tekosyy, jotta Laura ja Henry saisivat puhua rauhassa, joten suostuin ilomielin.
Sofia ohjasi minut vierashuoneeseen, jossa oli kerrossänky, maalausteline ja kampaajan työpisteeltä näyttävä nurkkaus.
Hän komensi minua istumaan tuoliin ja minä kysyin hieman pelokkaana:
”Ethän sitten tee mitään kamalaa?”


Sofia nauroi.
“Minä olen koulutukseltani kampaaja. Ja minä lupaan, että jos teen jotakin kamalaa, niin saat lyödä minua ihan millä tahansa valitsemallasi esineellä”, hän sanoi.
”Sopiiko kuitenkin, että pidän silmiäni kiinni siihen asti, kunnes olet valmis?” kysyin.
”Toki. Se tekeekin tästä paljon mielenkiintoisempaa”, hän vastasi ja minä suljin silmäni.


Kikattaen Sofia peitti silmäni ja käski minun nousta tuolista.
”Haluan laittaa vaatteesikin uusiksi. Me olemme aika samankokoisia, joten luulisin että vaatteeni menevät sinullekin”, hän sanoi ja johdatti minut hänen ja Henryn makuuhuoneeseen. Hän kielsi minua katsomasta takanani olevaan peiliin ennen kuin hän antaisi luvan.


Sofia antoi minulle muutaman vaatekappaleen, jotka hän käsi minua pukemaan päälleni.
”En nyt mitään tämän ihmeellisempää pakota sinua pukemaan. En halua järkyttää sinua kuitenkaan”, hän sanoi hymyillen ja antoi minulle luvan katsoa peiliin.
Minä tuijotin peilikuvaani hetken aikaa tajuamatta mitä näin. Minä näytin niin erilaiselta. En ollut koskaan ajatellutkaan, että voisin näyttää nuorekkaalta ja että voisin käyttää muutakin muin soveliaan pituista hametta. Minun äitini pyörtyisi jos näkisi minut.
”Meidän pitää hankkia sinulle piilarit. Tai vähintäänkin toisenlaiset silmälasit”, Sofia sanoi.


Sitten menimme näyttämään Sofian taidonnäytettä Lauralle ja Henrylle.
”Vau. Constance, näytät upealta”, Henry sanoi. Minä tunsin punastuvani.
”Eikö yhtään kehuja laittajalle?” Sofia kysyi kiusoitellen. Henry nauroi vastaukseksi.


“Kai sinä olet itse tyytyväinen? En loukkaannu tai mitään, jos päätät vaihtaa takaisin vanhaan tyyliisi”, Sofia sanoi.
”Tämä tyyli on vain niin erilainen. Mutta hyvällä tavalla siis!” minä vastasin hymyillen.


Me istuimme kaikki katsomaan telkkaria. Minulla ei kodissani telkkaria koskaan ollutkaan, sillä vanhempieni mielestä se hapattaa aivot.
Henry ja Laura kehuivat uutta tyyliäni ja minä kuuntelin heitä naama punaisena. Minusta tuntui hyvältä saada kehuja, vaikka ne saivatkin minut nolostumaan.


”Tiedätkö, Sofia teki minullekin silloin joskus muodonmuutoksen. Olisitpa nähnyt minut ennen sitä! Minulla oli vielä paljon pidemmät hiuksetkin. Tosin väriä en suostunut vaihtamaan, vaikka hän kuinka yritti suostutella. Minusta Henrynkin pitäisi antaa hiustensa olla luonnollisen väriset”, Laura selitti innoissaan. Hän oli paljon vapautuneemman oloinen nyt.
”Äh, turpa kiinni Laura. Minä teen hiuksillani mitä tykkään”, Henry sanoi hänelle.


En tiedä miltä muista olisi tuntunut siinä vaiheessa. Mutta minulla oli kotoisa olo. Ehkä kaikesta tapahtuneesta huolimatta kaikki päättyisi vielä hyvin. Enkä halunnut ajatella sitä uhkaa, jonka Laura oli tuonut luokseni. Se, että olin vaarassa, tuntui hyvin epätodelliselta. Ei sellaista tapahtunut kuin elokuvissa.

Osa 1. Laura

Tästä osasta puuttuu vielä otsikkokuva, mutta teen sen hieman myöhemmin.
Mutta kuvien laadusta sen verran, että noin puolessa välissä pitäisi alkaa parempilaatuiset kuvat, saa sitten nähdä että miten hyvin ne näkyvät.
Mutta kommentit olisivat enemmän kuin kivoja. Minä suorastaan elän niillä.
EDIT// Eipä puutu enää otsikkokuva. Tadah! 


Vasta kun seisoimme taloni ovella, tajusin kysyä nuoren naisen nimeä.
”Olen Laura Mictow. Mikä sinun nimesi sitten on?” hän sanoi nauraen.
”Constance Shelley”, vastasin ja hymyilin hieman hermostuneena.
”Eikö sinulla muuten ole mitään matkatavaroita?” kysyin.
”Ei vielä. Minun olisi tarkoitus huomenna hakea ne ystävältäni, joka tuo ne tähän kaupunkiin”, Laura sanoi ja hymyili ystävällisesti.


Sisään päästyämme kehotin Lauraa istumaan ja sytytin sitten tulen takkaan. Riverviewissä ovat yöt usein kylmiä, varsinkin niin lähellä jokea kuin minun taloni oli.
”Toivottavasti sinua ei haittaa, että joudut nukkumaan sohvalla”, sanoin ja punastuin hieman. Miksi ihmeessä olin kutsunut luokseni vieraan, jos hänelle ei ollut parempaa paikkaa nukkua kuin sohva? Millainen emäntä minä oikein olin?
”Tämä käy loistavasti! Sinun sohvasi ovat luksusta verrattuna siihen, missä yleensä joudun nukkumaan”, Laura vastasi ja vaikka en nähnytkään hänen kasvojaan, kuulin hänen olevan aidosti tyytyväinen nukkumispaikkaansa.


Täytyy myöntää, että olin erittäin hermostunut kun istuin Lauran viereen ja yritin keksiä jotakin fiksua puheenaihetta. Onneksi Laura avasi keskustelun heti, kun istuin.
”Asutko yksin?” hän kysyi.
”Kyllä. Oikeastaan tämä talo ostettiin minulle ja sulhaselleni, mutta häitä ei koskaan tullutkaan. Joten minä muutin tänne yksin”, sanoin ja hymyilin helpottuneena. Sitten nolostuin taas hieman. Miksi ihmeessä selitin yksityisasioitani vieraille ihmisille?
”Ai. Saanko kysyä, että miksi häänne peruuntuivat?” Laura kysyi ja minä mietin vain vähän aikaa, ennen kuin vastasin.
”Hän petti minua päivää ennen vihkimistä. Kirkossa, jossa meidät oli tarkoitus vihkiä. Minä olin tarkistamassa kirkkoa ja kuulin ääniä kirkon takahuoneesta, jossa säilytettiin minun hääpukuani. Aioin mennä sättimään mahdollista pukuvarasta, kun kuulin sulhaseni äänen. Ja siellä hän oli, täydessä touhussa minun morsiusneitoni kanssa”, sanoin katkerana. En tulisi koskaan unohtamaan sitä.
”Auts. Ymmärrän kyllä, miksi peruit häät”, Laura sanoi myötätuntoisesti.

¨
“Kai sinä tiedät, että se mies oli selvästikin idiootti? Kukaan järkevä ihminen ei pettäisi sinua”, Laura sanoi. Tiesin hänen sanovan niin vain siksi, että halusi lohduttaa minua, mutta se tuntui hyvältä. Hänen reaktionsa erosi vanhempieni reaktioista niin paljon, että hymyilin väkisinkin.
”Minun vanhempani eivät olleet samaa mieltä. Heidän mielestään minun olisi pitänyt vain hiljaa hyväksyä asia ja mennä naimisiin”, sanoin ja näin ärtymyksen Lauran kasvoilla.
”Anteeksi kun nyt puhun näin, mutta sinun vanhempasi taitavat olla täysiä idiootteja”, hän sanoi äkäisen kuuloisena.


Minulla oli yhtäkkiä mukavan lämmin. Laura oli ainoa, joka oli samaa mieltä kanssani koko asiasta. Kaikki muut olivat kauhistelleet kovaan ääneen, kun purin kihlauksen ja kerroin sulhaseni pettäneen minua.
Meidän välillämme ollut jännittynyt ilmapiiri rentoutui ja me puhuimme niin monista asioista, etten enää loppujen lopuksi muistanut, mistä kaikesta olimme puhuneet.
Lauran kanssa oli helppo puhua ja minusta tuntui upealta, kun oli kerrankin joku jolle puhua. Minä opin myös paljon Laurasta.
Hän oli 19 vuotias ja hän oli lähtenyt kotoaan ollessaan 17. Hän ei ollut väleissä isänsä kanssa ja hänen äitinsä oli kuollut. Hänellä oli isoveli, jota hän palvoi ja hänen paras ystävänsä oli hänen veljensä vaimo.


Sitten me siirryimme keittiöön ja minä tarjosin hänelle kahvia. Itse en kovinkaan usein juonut kahvia, joten jouduin kaivamaan kahvinkeittimen yhdestä keittiön kaapeista.
”Tuo oli häälahja minun sulhaseltani. Ainoa asia, jonka hän osti tähän taloon”, sanoin ja mulkaisin halveksuvasti keitintä.


“Kokeillaan sitten, millaista kahvia sillä saa”, Laura sanoi hymyillen.
”Kuka muuten on sisustanut talosi?” hän kysyi yllättäen.
”Äiti. Minä inhoan tätä sisustusta, mutta hän loukkaantuisi jos muuttaisin sitä”, sanoin melkein alakuloisena. Minä en todellakaan kuulunut tähän pastellisävyillä sisustettuun taloon.


“Minusta sinun kannattaisi sisustaa tämä ihan miten itse tahdot. Ei kannata elää paikassa, josta ei pidä”, hän sanoi mietteliäänä ja joi kahviaan.
Minä katsoin häntä pitkään hämmentyneenä. Miten joku noinkin nuori saattoi olla niin viisas? Ja miten hän olikaan niin rohkea. Minä suorastaan ihailin häntä.


Vielä hetken juteltuamme kävin vaihtamassa vaatteet ja ohjasin hänet sohvalle nukkumaan. Tarjosin hänelle peittoakin, mutta hän vastasi takkatulen lämmön riittävän taatusti.
Toivotin hänelle hyvää yötä, ja kiipesin portaita pitkin omaan makuuhuoneeseeni.


Vedin peitteen syrjään ja asetuin makuulle.
Mielessäni kävi kyllä mielikuva siitä, miten Laura olisikin aamulla tyhjentänyt taloni kaikesta arvokkaasta ja häipynyt, mutta päätin luottaa häneen. Kukaan niin mukava ei voinut olla pahainen varas.


Suljin silmäni ja makasin hetken aikaa paikoillani. Nautiskelin lämmön tunteesta rinnassani ja mietin, olisinko saanut ystävän.
Talo oli hiljainen, mutta tunsin nuoren naisen läsnäolon vahvana. Minä en ollut yksin tässä minulle liian suuressa talossa.


Sillä alapuolellani nukkui ensimmäinen ihminen, jota saatoin kutsua ystäväkseni.



Aamulla olin niin hyvällä tuulella, että päätin tehdä vohveleita aamiaiseksi. Äitini olisi nuhdellut minua, ja sanonut, että kohta olisin painava kuin norsu, kun söin niin epäterveellisesti heti aamulla.


Asettelin juuri vohvelit lautaselle, kun kuulin Lauran kävelevän varoen keittiöön.
”Täällä tuoksuu taivaalliselle”, hän sanoi vielä hieman unisena.


Asetuimme molemmat pöydän ääreen syömään vohveleita ja täytyy myöntää, että ne todella olivat taivaallisia.
Juttelimme mukavia koko syönnin ajan ja Laura ei unohtanut kehua ruoanlaittotaitoani maasta taivaisiin useaan kertaan. Kehut lämmittivät mieltäni entisestään.


Aamiaisen jälkeen minä puin päälleni ja saatoin Lauran matkaan. Hän virnisti minulle iloisesti seistessään pihamaallani ja vilkutti nopeasti.
”Muistathan Constance, että sinä olet upea ihminen. Älä anna kenenkään väittää mitään muuta”, hän sanoi ennen kuin kääntyi ja käveli muutaman askeleen portille.


Sitten hän astui ulos portista ja häipyi taakseen katsomatta. Minä seisoin katsomassa ovella niin kauan, kunnes en enää nähnyt häntä. Ja jokaisella askeleella, jonka hän liikkui kauemmas, minun rinnassani oleva lämpö haaleni.



Minä olin jälleen yksin. Laura ei ollut antanut edes yhteystietojaan, eikä hän sanonut lähtiessään mitään siihen viittaavaakaan, että me vielä tapaisimme.
Tunsin oloni typeräksi. Miksi olin edes kuvitellut, että meistä tulisi ystäviä?


Pettyneenä itseeni menin laittamaan hiukseni ja vaihtamaan päälleni uuden asun. Enhän minä voinut olla kahta päivää samoissa vaatteissa. Joku saattaisi vaikka tulla käymään.
Laitoin loput vohvelit jääkaappiin ja mutisin itsekseni kiukkuisesti.


Sitten asetuin lukemaan sohvalle. Minä yritin nauttia lukemisesta kuten ennen, mutta siitä ei tuntunut tulevan mitään. Mietin koko ajan sitä, miten mukavaa oli jutella toisen ihmisen kanssa, joka ei koko ajan arvostellut tai yrittänyt muuttaa minua.


Sitten puhelin soi, ja minä vastasin siihen odottamatta mitään ihmeitä. Äitini soitti ja sanoi, että oli kuullut naapurin mummolta, että minun luonani oli ollut yötä joku naikkonen.
Hän sätti minua ja sanoi toivovansa, että se nainen oli vienyt minulta jotakin arvokasta. Siten oppisin, ettei kotiinsa pidä päästää ties mitä hiippareita.
Sitten hän rauhoittui ja alkoi selittää upeasta käsihoidostaan ja kertoa juoruja, jotka hoitolan pitäjä rouva Lohma oli kertonut.
”Ja itse asiassa, voisin tulla luoksesi käymään. Eikö sinun kirjastosi olekin remontin tarpeessa?” hän lopetti vuodatuksensa ja odotti minun vastaavan myöntävästi.


“Itse asiassa se on ainoa huone, josta pidän koko talossa”, sanoin ärtyneenä. Hän oli loukannut minun ainoaa ystäväntapaistani, enkä minä todellakaan jaksanut nyt sitä.
”Oletko ihan varma, että olit käsihoidossa eilen? Minä nimittäin kuulin, että et ollut poistunut talosta koko päivänä, mutta herra Benton, se isän golfkaveri oli kyllä tullut luoksesi kyläilemään koko yöksi. Oli kuulemma vielä lähtenyt tänä aamuna kravatti vinossa erittäin epäilyttävästi virnuillen. Oletko varma, ettei hän vienyt mitään? Varmistithan kaikki ne hopeiset haarukat?” sanoin ja tunsin vihan ja ärtymyksen tunteen kasvavan. Aloin päästä vauhtiin.
”Niin ja kuulin Birgitalta myös sen, että talosta oli kuulunut hyvin epämääräisiä ääniä. Ihan niin kuin sinä ja herra Benton olisitte tehneet aviorikosta siellä talossa! Minä sanoin kyllä Birgitalle, että minun äitini on niin hyvä vaimo, ettei hän koskaan tekisi sellaista”, suorastaan huusin puhelimeen.
”Hän kyllä kävi eilen illalla. Auttoi minua vaihtamaan verhoja”, äiti sanoi takerrellen sanoissaan.
”Ja minnekähän hän sitten tunki sitä verhotankoa, jos sinä kerran kiljuit siellä kuin olisit halkeamaisillasi?” sanoin ja tunsin oloni paremmaksi kuin koskaan. Olin kerrankin saanut äidin hiljaiseksi.
En tietenkään ollut kuullut mitään tällaista Birgitalta, en edes ollut puhunut sen naisen kanssa. Mutta minä tiesin.


“Minä en ymmärrä mistä sinä puhut”, äiti sanoi vaimeasti ja hän kuulosti järkyttyneeltä.
”Voi, et kai sinä todella petä isää? Ja vieläpä herra Bentonin kanssa! Hänhän on aivan liian nuori sinulle. Sinä kun olet jo vanha. Ja herra Bentonkin on naimisissa. Kukas se hänen vaimonsa taas olikaan?” minä sanoin ilkeästi.
”Constance! Minä en tiedä, mistä sinä olet saanut tuollaista päähäsi. Ehkä se Bentonin retku harrasti haureutta sen sisäkön kanssa. Minun pitääkin erottaa se hupakko. Ei minun talossani”, äiti sanoi ja yritti säilyttää arvokkuutensa.
”Voi äiti, minä olen varma että sinä hoidat asiat. Mutta minun talooni et koske. Itse asiassa voisin sisustaa koko talon uusiksi!” sanoin tekopirteästi.
Sitten läimäisin luurin kiinni.


Heti kun sain hengitykseni tasaantumaan, ovikello soi. Katsoin hetken jännittyneenä ovelle päin, ja mietin, kuka ihme siellä voisi olla. Kellokin oli jo paljon.
Sitten mietteeni katkaisi kiivas sarja koputuksia. Menin ovelle ja avasin sen varoen.


Nähdessäni Lauran oven takana, avasin sen kokonaan. Laura hymyili helpottuneelta ja pujahti sisään ennen kuin ehdin kutsua.


“Anteeksi kun tulen näin myöhään ja varoittamatta, mutta minä en tunne täältä ketään muuta! Minä taidan olla todella pahassa pulassa, Constance”, hän sanoi nopeasti ja hänen äänessään kuului pakokauhu.


“Rauhoitu. Mitä on tapahtunut?” minä kysyin ja mietin, mikä voisi saada Lauran noin pahasti pois tolaltaan. Hän oli vaikuttanut varsin rauhalliselta aiemmin.
Sitten kuulin auton pysähtyvän talon eteen. Laurakin kuuli sen ja kiljaisi vaimeasti. Se säikäytti minutkin.
”Voi ei, ne löytävät minut”, hän sanoi panikoiden.



“Mitä on tapahtunut?” minä kysyin uudelleen ja kuuntelin tarkoin, kuuluisiko ulkoa askelia. Mutta auto oli vasta pysähtynyt, eikä kukaan ollut tullut siitä vielä ulos.
”Minä menin sovittuun paikkaan, mutta hän ei ollut siellä. Mutta siellä oli nuo tyypit. Minä olen paennut niitä jo kauan ja luulin, että olin eksyttänyt ne. Minä pakenin niitä taas ja piilouduin. Mutta ne löytävät minut aina, menin minne tahansa”, hän sanoi ja näytti siltä, että oli pyörtymäisillään.
Minä en ymmärtänyt, mitä hän puhui.


Halasin häntä lujasi, jotta hän rauhoittuisi.
Lauran hengitys tasaantui hiljalleen ja sitten kuulin kuinka auton ovi aukesi ja sulkeutui ulkona. Sitten joku avasi portin.


“Minä en tiedä, mitä on tapahtunut, mutta en aio antaa mitään pahaa tapahtua sinulle”, sanoin ja katsoin Lauran pelokkaita silmiä.
Askeleet kuuluivat nyt pihakiveyksellä. Ne olivat hitaat ja epäröivät.
”Sinä olet minun ainoa ystäväni ja minä suojelen sinua. Mene yläkertaan ja piiloudu minne vain voit. Minä en päästä ketään sisään”, sanoin ja päästin irti Laurasta, joka juoksi portaat ylös.
Minä käännyin odottavasti katsomaan ovea.
Ja sitten ovikello soi.