Osa 2. Muutos

Tadah, osa 2. Kuvia on 44 + otsikkokuva. Loppua oli hieman hankalaa kirjoittaa, sillä halusin osan julkaista tämän päivän aikana, joten olin hieman väsynyt tätä kirjoittaessani. Joten älkääs ihmetelkö, jos satun korjailemaan lauseita ja muuta jälkikäteen.


Avasin oven kädet vapisten. Oven takana seisoi mies, joka oli kuin suoraan jostakin huonosta gangsterielokuvasta revitty.
”Niin, voinko jotenkin auttaa?” kysyin, ja toivoin ettei ääneni paljastaisi hermostumistani. Mitä Laura oli tehnyt? Kuka tuo mies oli?
”Olen etsivä Paver. Etsin erästä nuorta naista, joka on kuulemma nähty teidän luonanne. Onko totta, että majoitatte tätä naista? Hän on nuori, alle 20 vuotias ja vaalea”, hän sanoo ja vilkuilee ohitseni sisälle.
”Kyllä, hän oli luonani viime yön. Mutta hän häipyi tänä aamuna, kertoi lähtevänsä kaupungista”, sanoin.
”Voinko tulla sisään?” mies kysyi.


Vastaukseksi astuin itse ulos ja laitoin oven perässäni kiinni. Minähän en päästäisi tätä miestä sisään. En luottanut häneen, vaikka hän kuinka kertoi olevansa etsivä.
”Ehkä on parempi, että juttelemme ulkona. Minun kissani ei pidä vieraista”, sanoin. Miksi minusta tuntui niin luontevalta valehdella?
”Kuitenkin… Oletko varma, että hän lähti? Sain vihjeen, jonka mukaan hän olisi palannut luoksenne”, mies sanoi ja yhtäkkiä hän näytti kovin uhkaavalta.


Eikö hän uskonut minua? Mitä tekisin jos hän ryntäisi sisälle ja löytäisi Lauran piilottelemasta talossani? Yritin näyttää siltä, etten panikoisi.


“Hän lähti. En ottaisi häntä tänne takaisin, sillä hän vei perintökoruni”, sanoin vakavana.
”Otan osaa. Mutta jos me saamme hänet kiinni, niin voisimme palauttaa korut sinulle. Tiedätkö siis, minne hän meni?” mies kysyi hymyillen.
”Anteeksi, mutta mitä hän on oikein tehnyt? Miksi häntä jahdataan?” minä kysyin.
”Hän on varastanut ihmisiltä, jotka eivät voi sietää sellaista”, mies vastasi vältellen.


“Minäkään en voi sietää varastelua”, sanoin päättäväisesti.
”Se nainen kyllä kävi minun taloni edustalla aiemmin päivällä. Mutta hän lähti pois heti, kun näki minut”, sanoin ja viitoin suuntaan, jonne hän olisi voinut mennä.
Mies ei näyttänyt uskovan minua.


“Kai sinä tiedät, että rikollisten auttaminen on laitonta?” hän sanoi ja kumartui lähemmäs minua.
”Tuota… Onko sinulla esittää jotain papereita? Siis tarkoitan, että virkamerkkiä tai sellaista”, minä henkäisin kauhuissani.
”Jäi kotiin”, hän sanoi.
”En voi valitettavasti auttaa teitä tämän enempää. Minun pitää nyt ruokkia kissani. Ole hyvä ja poistui tontiltani”, sanoin ääni vapisten. Viimeistään tässä vaiheessa minulle oli selvää, että tuo mies ei ollut mikään poliisi tai etsivä.


Heti kun mies käveli ulos portista, minä syöksyin sisälle ja lukitsin oven perässäni.
Jäin vielä ikkunaan katsomaan, kun mies meni autoonsa, jonka hän oli röyhkeästi parkkeerannut puoliksi nurmikolle taloni eteen.
Meidän katseemme kohtasivat hetkeksi ja me molemmat tiesimme varsin hyvin valehdelleemme toisillemme.


Kun auto viimein lähti, ryntäsin yläkertaan. Makuuhuoneessani näin Lauran kyhjöttävän nurkassa sänkyni takana.
Hänen katseessaan oli pelkoa ja häpeää, kun hän katsoi minua varautuneesti.


“Joko minun on turvallista liikkua? Eihän hän voi nähdä minua ikkunasta?” hän sanoi ja kuulosti siltä, kuin hän olisi pidätellyt itkua.
”Kyllä, liiku vain. Hän lähti jo”, vastasin. En tiennyt, miten minun kuuluisi suhtautua Lauraan. En tiennyt, miksi hän pakeni ja ketä.


Me asetuimme sängylleni niin mukavasti kuin voimme, ja normaalipäivänä olisin ärähtänyt siitä, että Laura oli sängylläni kengät jalassa. Mutta nyt minua ei huvittanut. Menin sängylle itsekin kengät jalassa.
”Selitä”, vaadin.
”Minun isäni… Ei ollut kovinkaan hyvä mies. Hän johti erästä rikollisjärjestöä”, hän sanoi ja piti pitkän tauon.
”Hän kuitenkin kuoli vuosi sitten. En kertonut sitä aiemmin, anteeksi. Mutta kuitenkin, koska hän oli johtaja, oli hänellä hallussaan koko järjestön varat. Sitten kun hän kuoli, kaikki nuo varat siirtyivät hänen lapsilleen. Minä ja veljeni emme kuitenkaan halua olla mukana rikollisessa toiminnassa. Emme halua luovuttaa omaisuutta niille saastaisille rikollisille. Joten sen tähden meitä jahdataan”, hän sanoi kuiskaten.
”Miksi te ette sitten kerro poliisille? Tai jollekin?” minä kysyin järkyttyneenä. En todellakaan tiennyt juuri mitään Laurasta. Tosin olin tavannut hänet vasta eilen, joten ei minun kai kuuluisikaan tietää.
”Me emme voi. Vaikka emme haluakaan toimia rikollisesti, on joskus tullut tilanteita. Tilanteita, joissa on ollut pakko tehdä jotakin lainvastaista”, hän sanoi vältellen.
”Mitä sinä olet tehnyt?” kysyin ja pelkäsin vastausta.
”Minä tapoin isäni”, hän kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti, ääni väristen.


Pomppasin ylös sängyltä ja katsoin Lauraa säikähtäneenä.
”Sinä olet tappanut ihmisen? Mutta miksi?” kysyin. Olin totaalisen järkyttynyt.
”Hän tappoi minun äitini”, Laura sanoi lyhyesti, kylmällä äänellä.


“Constance, minä tiedän, ettet olettanut ihan tätä kun päästit minut kotiisi”, Laura sanoi rauhallisesti.
”Ja olen erittäin pahoillani kaikesta. Jos minä voisin muuttaa jotakin, niin sen, että sotkin sinut tähän. Sillä tulemalla sinun luoksesi, olen saattanut sinutkin vaaraan”, hän sanoi.


“Tarkoitatko siis, että joku voi tulla tänne? Olenko minä vaarassa?” kysyin typerästi. Olin täysin paniikissa. En todellakaan ollut odottanut tätä.


“Constance, jos sallit, niin minä voin saada meidät molemmat turvaan. Mutta me emme voi jäädä tänne. Lähde minun mukaani, ole niin kiltti. Minä en tunne sinua kovin hyvin vielä, mutta en tahdo että sinulle tapahtuu mitään pahaa”, Laura sanoi ja kiersi sängyn ympäri luokseni.


“Ja jos et vihaa minua liikaa, niin tahtoisin olla ystäväsi. Jos totta puhutaan, niin minullakaan ei juuri ole ystäviä. En voi saattaa ketään vaaraan. Enkä haluaisi vaarantaa sinuakaan”, hän sanoi ja tarttui varoen käsiini.


“Tahdon yhä olla ystäväsi”, sanoin ja halasin Lauraa. Helpottuneena hän vastasi halaukseeni.
”Minun pitää soittaa meille kyyti turvaan. Minun pitää soittaa veljelleni Henrylle”, Laura kuiskasi korvaani.

-------------------------------------------------------------

Seisoimme jännittyneinä olohuoneessani. Laura oli yrittänyt soittaa useampaan numeroon, mutta yhdestäkään ei ollut vielä vastattu. Hän selitti, että Henryllä oli monta puhelinnumeroa, jotta hänet olisi vaikeampaa jäljittää.
Sitten puhelimeen vastattiin.
”Henry. Älä läimäytä puhelinta korvaani, sillä olen pulassa. Todella pahassa pulassa. Enkä ole yksin. Minä idiootti olen mennyt sotkemaan erään toisenkin tähän. Me tarvitsemme kyydin pois täältä. Ja mielellään majapaikankin”, Laura puhui nopeasti puhelimeen.


”En minä välitä, paljonko kello on! Ai, se on jo kolme… Aivan. Kiitos Henry”, hän sanoi. En kuullut Henryn puhetta, mutta saatoin melkein arvatakin mitä hän sanoi.
Laura kertoi vielä osoitteenikin ja käski Henryn tulla niin nopeasti kuin pystyi.


Me istuimme Lauran kanssa istumaan sohvalle. Me molemmat olimme niin jännittyneitä, ettemme voineet ajatellakaan nukkumista. Me vain juttelimme niitä näitä. En uskaltanut ottaa puheeksi tätä rikollisjärjestöjuttua, eikä hänkään puhunut siitä.
Ja ennen kuin huomasimmekaan, aamu sarasti. Henry oli sanonut, että hänellä menisi pari tuntia ajaa kotiini. Hän oli luvannut olla viiden maissa paikalla, ja kello näytti jo vartin yli.
Hätkähdimme molemmat, kun kuulimme takapihan pihatielle kurvaavan auton. Auton torvea soitettiin muutaman kerran ärtyneen oloisesti, joten me molemmat ryntäsimme ulos.
Nyt kun mietin, niin en muista, laitoinko edes ovia lukkoon.


Pihatiellä seisoi upea, musta auto. Vaikka en juuri autoista välitä, niin tämä auto oli kyllä minun makuuni. Henry viittoi meitä tulemaan autoon.


Hän vilkuili ympärilleen hermostuneena. Aivan kuin hän olisi odottanut jonkun hyppäävän talon takana virtaavasta joesta meidän kimppuumme.


Heti kun saimme itsemme sisään autoon, Henry kaahasi pois pihasta.
”Minua seurattiin ja minun oli pakko kierrellä hieman, jotta saisin ne eksytettyä”, hän sanoi vakavana.
”Kukas sinä olet?” hän kysyi minulta.
”Constance Shelley”, vastasin. En tiennyt, mitä hän odotti minun sanovan.
”No Constance. Ilmeisesti siskoni on sotkenut sinut mukaan tähän. Toivottavasti ehdit hyvästellä kotisi, sillä en usko että voit palata sinne ihan heti”, Henry sanoi katsoen minuun auton taustapeilin kautta.
Minä vilkaisin nopeasti loittonevaa kotiani. Siellä ei ollut minulle mitään muuta rakasta kuin kirjat, ja niitä nyt löytyi aina, mistä vain.
”En usko, että minulle tulee ikävä”, vastasin.


Sitten me ajoimme ulos vasta heräilevästä kaupungista. Kun vilkaisin Henryn olan yli auton nopeusmittaria, kauhistuin. Mieshän ajoi reilusti yli nopeusrajoituksien.
En kuitenkaan sanonut mitään, sillä Laura ja Henry olivat molemmat jännittyneitä.
Mutta kuitenkin, minä olin viimein saanut jättää entisen elämäni taakse. Heti kun Riverviewiä ei enää näkynyt, tunsin olevani vapaampi kuin koskaan ennen.
Naurahdin itsekseni, kun tajusin valvoneeni koko yön ensimmäistä kertaa elämässäni. Olin todella väsynyt, joten nukahdin heti kun suljin silmäni.

-------------------------------------------------------------

Jätettyään autonsa kerrostalon nurkan takana olevalle pienelle parkkipaikalle Henry ohjasi meidät sisään. Talot ympärillä tuntuivat valtavilta ja vaikka kaupunki ei Henryn mukaan mikään suunnattoman suuri ollutkaan, niin minusta se tuntui jättimäiseltä.


Sisällä kerrostalon hämärässä aulassa Henry näppäili hissin käyttöön tarvittavan turvakoodin. Hän vilkuili meitä varoen, kuin odottaen meidän alkavan nauraa tai itkeä tai käyttäytymään muuten oudosti. Ilmeisesti hän odotti, että jommankumman rauhallisuus pettäisi, ja tajuaisimme olleemme oikeasti vaarassa, kun se mies oli tullut kotiini kyselemään Laurasta.
Mutta minä olin yllättävän rauhallinen.


Pakkauduimme kaikki hissiin heti, kun sen ovet aukesivat.
”Painatko sitä toisiksi ylintä nappia?” Henry kysyi minulta ja kuuliaisesti painoin sitä. Ovet sulkeutuivat ja hissi lähti viemään meitä kohti korkeuksia.

Ylhäällä Henry avasi kotinsa oven kuin odottaen sen räjähtävän käsiinsä hetkellä millä hyvänsä. Ja heti kun hän raotti ovea, kuulimme kovaan ääneen soivaa musiikkia.


“Kulta, olen kotona!” hän huusi musiikin yli, mutta edes minä en tahtonut saada selvää siitä, mitä hän sanoi. Musiikki oli niin kovalla.


Seisoimme hetken katselemassa asuntoa, kun kiinnitin huomioni keittiössä kokkaavaan naiseen.


Naisella oli upeat punaiset hiukset, ja hän lauloi kovaan ääneen musiikin mukana. Hän lauloi erittäin epävireisesti, mutta se ei näyttänyt naisen menoa haittaavan. Hän nautti olostaan joka solullaan.


Hän ei edes huomannut meitä, vaan kippasi tekemänsä salaatin suurelle lautaselle, jonka hän laittoi keittiötasolle.
Sitten Laura hyökkäsi halaamaan häntä takaapäin.
”Sofia!” hän huusi ja nauroi. Punatukkainen nainen kiljahti yllättyneenä ja nauroi sitten.


“Laura! Aiheutit minulle melkein sydänkohtauksen!” nainen huusi musiikin yli. Huomaavaisesti Henry hiljensi musiikkia ja kutsui pöydän ääreen istumaan.
”Sinulla on taatusti nälkä”, hän sanoi.


Hän toi minulle lautasellisen salaattia ja vilkaisi nauravia ja kovaan ääneen puhuvia naisia epäilevästi.
”Tuota ei toivottavasti kestä kauaa. Minun hermoni menevät”, hän sanoi.


“Ai niin muuten, tuota, kiitos kun huolehdit pikkusiskostani. Vaikka me emme aina tulekaan toimeen kovin hyvin, hän on kuitenkin minun perhettäni ja niin edelleen”, hän sanoi vaivaantuneena.
”Eipä tuo mitään”, vastasin hymyillen.


Henry otti itselleenkin lautasen ja istui viereeni syömään. Me emme puhuneet mitään, vaan tarkkailimme Lauraa ja Sofiaa, jotka puhuivat iloisesti edessämme.
Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi. Minua hämmensi olla vieraiden ihmisten keskellä, varsinkin kun nämä ihmiset tunsivat toisensa todella hyvin.

-------------------------------------------------------------

Syömisen jälkeen Sofia hienotunteisesti ehdotti minulle pientä muodonmuutosta. Tiedän sen olleen tekosyy, jotta Laura ja Henry saisivat puhua rauhassa, joten suostuin ilomielin.
Sofia ohjasi minut vierashuoneeseen, jossa oli kerrossänky, maalausteline ja kampaajan työpisteeltä näyttävä nurkkaus.
Hän komensi minua istumaan tuoliin ja minä kysyin hieman pelokkaana:
”Ethän sitten tee mitään kamalaa?”


Sofia nauroi.
“Minä olen koulutukseltani kampaaja. Ja minä lupaan, että jos teen jotakin kamalaa, niin saat lyödä minua ihan millä tahansa valitsemallasi esineellä”, hän sanoi.
”Sopiiko kuitenkin, että pidän silmiäni kiinni siihen asti, kunnes olet valmis?” kysyin.
”Toki. Se tekeekin tästä paljon mielenkiintoisempaa”, hän vastasi ja minä suljin silmäni.


Kikattaen Sofia peitti silmäni ja käski minun nousta tuolista.
”Haluan laittaa vaatteesikin uusiksi. Me olemme aika samankokoisia, joten luulisin että vaatteeni menevät sinullekin”, hän sanoi ja johdatti minut hänen ja Henryn makuuhuoneeseen. Hän kielsi minua katsomasta takanani olevaan peiliin ennen kuin hän antaisi luvan.


Sofia antoi minulle muutaman vaatekappaleen, jotka hän käsi minua pukemaan päälleni.
”En nyt mitään tämän ihmeellisempää pakota sinua pukemaan. En halua järkyttää sinua kuitenkaan”, hän sanoi hymyillen ja antoi minulle luvan katsoa peiliin.
Minä tuijotin peilikuvaani hetken aikaa tajuamatta mitä näin. Minä näytin niin erilaiselta. En ollut koskaan ajatellutkaan, että voisin näyttää nuorekkaalta ja että voisin käyttää muutakin muin soveliaan pituista hametta. Minun äitini pyörtyisi jos näkisi minut.
”Meidän pitää hankkia sinulle piilarit. Tai vähintäänkin toisenlaiset silmälasit”, Sofia sanoi.


Sitten menimme näyttämään Sofian taidonnäytettä Lauralle ja Henrylle.
”Vau. Constance, näytät upealta”, Henry sanoi. Minä tunsin punastuvani.
”Eikö yhtään kehuja laittajalle?” Sofia kysyi kiusoitellen. Henry nauroi vastaukseksi.


“Kai sinä olet itse tyytyväinen? En loukkaannu tai mitään, jos päätät vaihtaa takaisin vanhaan tyyliisi”, Sofia sanoi.
”Tämä tyyli on vain niin erilainen. Mutta hyvällä tavalla siis!” minä vastasin hymyillen.


Me istuimme kaikki katsomaan telkkaria. Minulla ei kodissani telkkaria koskaan ollutkaan, sillä vanhempieni mielestä se hapattaa aivot.
Henry ja Laura kehuivat uutta tyyliäni ja minä kuuntelin heitä naama punaisena. Minusta tuntui hyvältä saada kehuja, vaikka ne saivatkin minut nolostumaan.


”Tiedätkö, Sofia teki minullekin silloin joskus muodonmuutoksen. Olisitpa nähnyt minut ennen sitä! Minulla oli vielä paljon pidemmät hiuksetkin. Tosin väriä en suostunut vaihtamaan, vaikka hän kuinka yritti suostutella. Minusta Henrynkin pitäisi antaa hiustensa olla luonnollisen väriset”, Laura selitti innoissaan. Hän oli paljon vapautuneemman oloinen nyt.
”Äh, turpa kiinni Laura. Minä teen hiuksillani mitä tykkään”, Henry sanoi hänelle.


En tiedä miltä muista olisi tuntunut siinä vaiheessa. Mutta minulla oli kotoisa olo. Ehkä kaikesta tapahtuneesta huolimatta kaikki päättyisi vielä hyvin. Enkä halunnut ajatella sitä uhkaa, jonka Laura oli tuonut luokseni. Se, että olin vaarassa, tuntui hyvin epätodelliselta. Ei sellaista tapahtunut kuin elokuvissa.