Prologi - Yksinäisyys

Eli nyt lähtee käyntiin Reawakening.
Constance Shelleyhän on valmissimi, enkä ole häntä juurikaan muokannut.
Prologissa saattavat kuvat olla hieman huonolaatuisia, mutta yritän seuraaviin osiin saada asian korjattua.


Minä olen Constance Shelley. Olen 24 vuotias ja asun yksin Riverviewissä, kohtuullisen kokoisessa omakotitalossa. Minut tunnetaan täällä siitä, etten juuri koskaan puhu kenellekään, ja siitä, että minulla on rikkaat ja vanhoilliset vanhemmat. Isäni on suuren rakennusfirman johtaja. On vaikeaa löytää kaupunkia, jossa ei olisi isäni firman rakennuttamia rakennuksia.
Minun vanhempieni suurin toive oli, että heidän ainoa tyttärensä menisi kunnollisen, rikkaan ja hyvässä asemassa olevan miehen kanssa naimisiin. Nyt he taitava olla jo luopuneet toivosta.

Mutta tämä tarina alkaa siitä, kun olin lukemassa ja kuulin alakerrassa puhelimen soivan.


Äitini soitti ja sanoi, että hän ei pääsekään kahville minun luokseni. Hän oli kuulemma juuri muistanut varanneensa käsihoidon tälle päivälle. En tiennyt, olisiko minun pitänyt olla helpottunut vai masentunut asiasta, sillä nyt minulla ei olisi mitään suunnitelmia koko päiväksi. Mutta toisaalta, en tullut toimeen kummankaan vanhempani kanssa.
Äidin kanssa olisi mennyt helposti koko päivä, sillä hän olisi jaksanut jaaritella naapurin rouva Birgitan epäsovinnaisesta tavasta pidellä teekuppia vaikka tuntikausia.
Eniten minua ehkä ärsytti se, että tiesin äidin valehtelevan.
Minun isäni oli nimittäin työmatkalla, ja äiti otti siitä kaiken irti itseään kymmenen vuotta nuoremman rakastajansa kanssa.
Ja jos äiti olisi tullut, hän olisi valittanut kovaan ääneen, miten minun olisi pitänyt mennä 18 vuotiaana naimisiin vanhempieni valitseman miehen kanssa. Hän olisi kertonut, miten oli pettynyt minuun, kun olin perunut häät, kun oli tajunnut millainen sulhaseni oikeasti oli.

Laskettuani luurin, painoin kasvot käsiini ja huokaisin syvään. Mitä minä nyt tekisin? Minulla ei olisi koko päivälle mitään muuta tekemistä kuin lukeminen. Ja minä luin aina.
Vaikka muut luulevat, että on helppoa olla rikkaasta perheestä ja ei tarvitse tehdä mitään elantonsa eteen, niin se ei ole kovinkaan hauskaa. Voi olla, että se on helppoa, mutta sitä alkaa kaivata haasteita. Eivätkä minun vanhempani hyväksy sitä, että hakisin töitä.
Naisen paikka on kuulemma kotona.

Kiukuissani kiipesin yläkertaan. Se, että äitini sattui olemaan sen rakastajansa kanssa jossakin syntymäkotini lukuisista huoneista, eikä viitsinyt tulla viettämään aikaa kanssani, ärsytti minua suunnattomasti.
Minähän lähtisin vaikka ulos syömään. Ehkä tänään olisi erilainen ilta, ja joku tulisi puhumaan minulle.


Katsoin itseäni peilistä ja asettelin kampaustani. Mielessäni kävi ajatus, että voisin vaihtaa vaatteita ja meikatakin, mutta jätin sen sittenkin välistä. Kuka minua muka katsoisi? Tiedän, että minua luultiin kauhean tiukkapipoiseksi ja vanhanaikaiseksi, kun pukeuduin niin. Mutta minun vanhempani ovat aina sanoneet, että hieno nainen ei näytä koko vartaloaan. Ja niin minä oli tottunut pukeutumaan.
”Minä kelpaan näin”, ajattelin, kun lähdin takaisin alakertaan.


Kun menin alas kuistin portaita, mieleni valtasi epäilys. Kannattaisiko minun lähteä ollenkaan? Kuitenkin se menisi vain siihen, että söisin yksin ja tulisin sitten takaisin kotiin. Ja menisin lukemaan kirjaa.


”Ei, Constance, tänään sinä puhut jollekin. Teet aloitteen”, ajattelin ja kävelin rohkeasti ulos portista. Minä olin varmaankin ainoa nainen koko Riverviewissä, joka kävi ulkona syömässä vain siksi, että näkisi ihmisiä.

                                                                                                                                                


Jotenkin siinä kävi niin kuin olin pelännytkin. Olin päätynyt syömään yksin palan piirakkaa ravintolan ulkopöytää. Kun olin tilannut tarjoilijalta ruokaa, olin jopa kysynyt häneltä neuvoa ruuan valinnassa, jotta saisin edes vähän jutella jonkun kanssa.
Kukaan muu kuin se elämäänsä kyllästynyt tarjoilija, (joka muuten sanoi: ”Tilaa vaikka tällasta kirsikkapiirakkaa.”) ei pysähtynyt minun pöytääni.
Tuijotin apeana edessäni olevaa tyhjää tuolia. Ehkä jokin päivä minä söisin täällä jonkun ystävän kanssa.


Syötyäni kävelin huvimajalle. Se ei ollut kovinkaan kaukana ravintolasta, ja ilta oli kaunis. Jos en kohtaisi siellä juttuseuraa, niin voisin ainakin nauttia itsekseni lämpimästä säästä.
Ihmisiä liikkui ympärilläni, mutta yksikään ei katsonut minuun päinkään.


Sitten kuulin jonkun pysähtyvän lähelleni. Yllätyin siitä niin kovasti, etten aluksi uskonut, että hän pysähtyi minun vuokseni.
Sitten tämä nuori nainen avasi suunsa ja puhui minulle.
”Anteeksi, tiedätkö mistä löytäisin halvan majoituspaikan täksi yöksi?”
Tunsin oloni typeräksi, kun kasvoni levisivät väkisinkin hymyyn. Tiedän, ettei siihen ollut mitään syytä, mutta olin vain niin onnellinen siitä, että joku puhui minulle.


”Olen pahoillani, mutta Riverviewin ainoa majoituspaikka on Kasteen hotelli, ja se on kallis”, sanoin ja nousin seisomaan. Minun täytyisi saada keskustelua aikaiseksi, vaikka sitten keskustelua majapaikoista.
Naisen ilme muuttui hieman hätääntyneeksi kun hän kuuli majoituspaikkatilanteen.
”Minulla ei ole kovinkaan paljoa rahaa, enkä voi mennä seuraavaan kaupunkiin, koska minulla on täällä huomenna tapaaminen”, hän sanoi ja puri huultaan.
Minä katsoin naisen pukeutumista ja mietin, miten äitini olisi haukkunut naisen rekkalesboksi tai huoraksi. Minä taas pidin hänen asustaan, tavallaan. Se oli rohkeampi kuin minun asuni koskaan. En olisi voinut edes kuvitella, että pukeutuisin noin.


Sitten minä tein päätökseni. Minä en olisi tänä iltana yksin.
”Älä huoli, jos haluat, niin voit olla yötä minun luonani”, sanoin ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni.
Nainen näytti erittäin yllättyneeltä. Ja helpottuneelta.
”Voi, se olisi mahtavaa. Oletko varma, ettei siitä olisi mitään haittaa? Minä voin maksaa kyllä, mutta minulla ei ole todellakaan paljoa rahaa”, hän sanoi ja hymyili.
”Siitä ei ole mitään haittaa. Minä joutuisin muuten olemaan taas yksin koko illan”, sanoin ja hymyilin varoen takaisin.